lauantai 4. marraskuuta 2017

Kirja-arvostelu: Käärmeiden kaupunki

Suomenkielisessä fantasiassa ei juuri ole kirjoitettu perinteisiä eeppisiä, vahvasti romantisoituja järkäleromaaneja. Katri Alatalon lähes 700-sivuiseksi eepokseksi venynyt Käärmeiden kaupunki aukookin tässä mielessä uusia uria kotimaisille fantasiakirjoittajille. Teoksena se on epätasainen kokonaisuus, jossa monet hyvät ideat ja ainekset jäävät harmillisen keskenkasvuisiksi.

Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.

Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.

Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.

Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.

Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.

Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.

Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.

Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.

Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.

Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.

Arvostelukappale: kirjasto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattel...